Mieli

Mitä ihmisen mielessä oikein tapahtuu? Onko vain hyväksyttävä se asia, että en pysty vaikuttamaan siihen? Viimeisen kuukauden ajan olen tuntenut oloni todella turhautuneeksi, vihaiseksi ja surulliseksi. Pääni sisällä on niin paljon asioita, mutta en saa niistä mistään otetta. On kuin pääni sisällä vilisisi kuvia, joista ei saa selvää, mutta kuvissa olevan tunteen tunnistaa. Minua pyydetään puhumaan siitä mitä ajattelen pääni sisällä, mutta en vain onnistu siinä. Estääkö oma mieleni minua avaamasta tiettyjä asioita? Suojelenko alitajuisesti itseäni.

Viime päivityksessäni kerroin näkeväni useammin painajaisia. Nyt painajaiseni ovat muuttuneet. Ne ovat kuin valveunia. Ajattelen asiaa ja yhtäkkiä olenkin niin syvällä oman pääni sisällä, että säpsähdän ajatuksistani pois. En haluaisi jatkaa enää näin. Olen kyllästynyt tähän ikuiseen odottamiseen, että alkaisin edistyä tämän asian kanssa. Täytynee varata aika omalle hoitajalleni ja kertoa, että nyt on päästävä juttelemaan tai kaikki leviää käsiin.

Otsikosta päätellen helvetin hyvin menee. Nyt on jo monta päivää ollut sellainen fiilis, että "positiivisuus on perseestä". Kävin tänään lääkärillä, jotta saisin jatkettua sairaslomaani. Hän antoi yhden kuukauden lisää sairaslomaa ja nosti lääkemääräni 150mg:sta voxrasta 300mg. Katsotaan onko noillakaan mitään vaikutusta, jos ei, joudun vaihtamaan koko lääkityksen.

Raha huolet painavat hartioillani jokapäivä. En pysty olla miettimättä rahojani. Tässä kuussa taitaa jäädä vuokra maksamatta, sillä rahaa ei tule oikein mistään. Tekisi mieli lähteä töihin, jotta saisin talouteni pysymään kunnossa, mutta sitten leviää pää. Arkiset asiat jäävät edelleen tekemättä ja töihin meneminen vain huonontaisi asioita. En taaskaan muistaisi syödä enkä pestä pyykkiä. Eläisin taas kuin kaatopaikalla.

Olen myös nähnyt useammin painajaisia. Suurinosa on ollut tilanteita, jotka olen jo joskus elänyt. Nyt olen myös alkanut nähdä ahdistavia unia. Ne eivät ole niinkään painajaisia, mutta aamulla herätessäni oloni on todella hämmentynyt. En osaa sanoa oliko uni totta vaiko ei.

Pari viikkoa asiat pysyivät hallinnassa, mutta sen jälkeen olen lipsunut pikkuhiljaa takaisin entiseen. Alkaa jo itseänikin vituttaa, kun en saa asioita hoidettua. Yritän tarttua itseäni ns. "niskasta kiinni", mutta se ei onnistu. Lääkäri sanoi, että masennus estää minua ottamasta hallintaa elämästäni. En halua luovuttaa, mutta tuntuu turhauttavalta, kun asiat eivät sujukaan samalla tavalla kuin ennen.

Asioihin on saatu selvyyttä viimeisten kuukausien aikana. Olin töissä yhteensä n. viisi kuukautta. Kuitenkin jouduin lopettamaan työt, sillä pää ei enää kestänyt olla töissä. En enää jaksanut hymyillä ja olla ystävällinen asiakkaille, mikä on todella tärkeää asiakaspalvelu ammatissa. Töihin meno oli yhtä tuskaa. Koko työmatkan pidätin itkua ja yritin saada kasvoilleni edes jonkinlaisen tekohymyn aikaan. Työpäivät tuntuivat tuskallisen pitkiltä, vaikka tein vain kuuden tunnin päiviä.

En enää kestänyt oloani, mutta en uskaltanut myöntää vanhemmilleni, että olin onneton. Lopulta äitini ja isäni huomasivat asian itse. Isäni päätti keskustella asiasta kanssani ja sanoi, ettei ole mikään häpeä lopettaa töitään ja hakea apua, jos ei jaksa enää. Seuraavana päivänä kerroin äidilleni lopettavani työt. Sain asiaa tuskin itkuisella äänelläni sanottua, mutta en voinut itkeä, sillä kerroin äidilleni asiasta työpaikallani työvuoroni aikana. Tarvitsin vanhempieni hyväksynnän asialle, sillä en halunnut tuottaa heille pettymystä.

Seuraavana päivänä otin loparit. Soitin mielenterveyskeskukseen ja pyysin itselleni aikaa. Sain ajan vain muutaman päivän päähän ja äitini pyysi minua muuttamaan luokseen viikon ajaksi, jotta saisin levätä ja unohtaa kaikki stressin aiheuttajat kuten työt ja kodinhoidon. Tunsin itseni tuolloin vain todella suureksi pettymykseksi. En halunnut olla kuin kaksi vanhempaa serkkuani, jotka eivät ole saavuttaneet elämässään yhtään mitään ja heidät tunnetaan ainaisina luovuttajina.

Kävin mielenterveyskeskuksella ja sain diagnoosin. Masentunut. Tätä olin itsekkin epäillyt, mutten voinut uskoa sitä. Kuitenkin kun ulkopuolinen ammattilainen sanoi näin tunsin vain suurta helpotusta. En ollutkaan vain patalaiska nuori, joka ei halua tehdä töitä eikä oikeastaan mitään muutakaan. Lähdin tapaamisesta suoraan äitini luokse ja kun nousin bussista äitini asunnon kohdalla, en voinut muuta kuin itkeä. Ne olivat kuitenkin onnen kyyneleitä. Tajusin olevani sairas, joka toi omanlaistaan lohtua, sillä sairauksiahan voidaan parantaa. Laiskuutta ei. Kerroin äidilleni diagnoosin ja äitini sanoi heti tukevansa minua ja auttamaan minua kotitöissä, jos vain apua haluaisin.

Nyt olen syönyt masennuslääkkeitä noin kahden kuukauden ajan enkä huomaa mitään muutosta. Asiat eivät edelleenkään edisty enkä ole sen pirteämpi kuin ennenkään. Yöt menee valvoessa ja päivät nukkuessa. Olen aina herätessäni väsyneempi kuin nukkumaan mennessäni, joten saatan hyvinkin nukkua keskipäivään saakka. Minulle on myös annettu resepti melatoniiniin joka auttaisi minua nukahtamaan, mutta en ole saanut aikaiseksi hakea niitä apteekista.

Joinakin päivinä tunnen itseni energiseksi ja omaksi itsekseni, mutta niitä päiviä on todella harvoin. En enää edes tiedä kuka minä olen. Niin monta vuotta olen pitänyt ns. "muureja" ylläni, jotta kukaan ei näkisi todellista minääni. Ongelma on se, etten enää tiedä millainen olen tuon kuoreni alla. Olenko aina ollut heikko ja masentunut, mutta joka on vain esittänyt vahvaa, jotta pärjäisi tässä jumalan hylkäämässä maailmassa. On pelottava ajatus, että kun masennukseni on hoidettu ja olen siitä parantunut, mitä minusta jää jäljelle? Samalla murramme ulkokuortani enkä ole varma mitä sen alta löytyy. Onko siellä katkera, tyytymätön nainen, jonka mielestä maailma on hänelle velkaa? Vaiko kenties nainen, joka on itkuinen, pelkäävä ja heikko? Vai olenko oikeasti vahva, luotettava, sanansa mittainen ja rohkea? Vastausta näihin kysymyksiin en tule lähiviikkoina saamaan, mutta toivon, että joku päivä tiedän kuka olen.

Pitkästä aikaa...

En edes tiedä mistä kirjoittaa. Kaikki on hyvin. Minulla on uusi työpaikka, uusi asunto ja poikaystävä joka rakastaa minua. Voisiko mikään enää olla paremmin? Poikaystäväni seurassa olen todella onnellinen ja toivon, että tämä kestää.

Mutta silti, masennus yrittää välillä ottaa minusta taas otteen, mutta rimpuilen siltä karkuun. En halua takaisin siihen jamaan. Minulla ei ole nyt henkisesti vara tiputtautua takaisin mustaan, syvään kuoppaan. Käytin kaikki viimeiset henkivarani päästäkseni sieltä ylös. Silti se joskus tuntuu saavan yliotteen minusta ja huomaan taas useiden päivien kuluvan ohitseni ilman, että syön taikka hoidan kodin asioita.

Eniten minua on alkanut ahdistaa syömättömyyteni. Syön kyllä herkkuja, mutta ruoka jää todella vähälle. Oikeastaan syön vain silloin kun teen ruokaa poikaystävälleni tai ystäväni kehottavat syömään jotain. Käyn kuitenkin töissä viisi päivää viikosta enkä sielläkään syö kunnolla. Inhoan katsoa käsivarsiani ja ranteitani, sillä huomaan niiden pienentyvän pienemistään. Verisuonet ovat alkaneet erottua paremmin kämmenselistä ja en voi kovin hyvin. Nälkäni laantuu (entisiin ateria-kokoihini verrattuna) paljon pienemmillä annoksilla. En kuitenkaan omasta mielestäni kärsi minkäänlaisesta syömishäiriöstä, sillä herkut minulle edelleen maistuvat enkä pode pahaa oloa niiden syömisestä.

Entisestä avomiehestäni vielä sen verran...en ole kuullut hänestä mitään pitkään aikaan ja toivon, että en kuulekaan. Miksi hän ei silti jätä minua pääni sisällä rauhaan. Olen nyt parina yönä nähnyt unta hänestä ja tapahtumista mitkä koin hänen kanssaan. En haluaisi muistaa koko ihmistä, mutta silti hän pyörii joskus ajatuksissani. Joskus ns. säpsähdän hereille omista ajatuksistani. Ne vain tuntuvat välillä niin todellisilta. Enkö vain ole vielä käsitellyt asiaa itseni kanssa loppuun.

Kuitenkin loppujen lopuksi kaikki on paremmin kuin ennen. Haluan vain vielä löytää itseni kaiken tämän keskeltä ja jatkaa elämääni ilman menneisyyteni haamuja. Voisin olla onnellisempi, mutta voisin olla surullisempikin. Olen siedettävässä tilassa. Joinakin päivinä tunnen olevani niin onnellinen, että voisin vain hymyillä kokopäivän kun taas joskus on sellaisia päiviä, kun en edes jaksaisi nousta sängystä. Tämä kyseinen viikko on ollut todella huono. Olen kiukkuinen ja väsynyt, masentunut sekä kivuissani melkeinpä kokoajan. Selkääni koskee, eivätkä särkylääkkeet auta nähtävästi kuin vain hetkellisesti.

Miksi mikään ei onnistu?

Kaikki on niin vaikeaa. En saa aikaiseksi juuri mitään. En tiskaa, imuroi, pese pyykkiä tai muutenkaan siivoa. Kaupassa käydessänikin mukaan tarttuu vain einesruokia ja herkkuja. Mikä minut on tähän ajanut? Elämässäni ei ole mitään sisältöä. Töissä käyn vain sen takia, että hetkeksi unohdan kaiken tämän ja siellä saan aikaiseksi jotakin + siitä saa rahaa. Kotona ollessani en tee oikeastaan mitään.

Kävin tänään uimarannalla, mutta siellä oleminen oli jotenkin ahdistavaa. Halusin vain takaisin kotiin neljän seinän sisälle. Mielessäni on käynyt useampanakin päivänä, että lähtisin pyörimään keskustaan ikkuna-ostoksille, mutta en ole saanut sielläkään käytyä. Pistin itseni muutama viikko sitten kuriin, mutta se ei kestänyt kuin kaksi päivää. En syönyt herkkuja, en pelannut Rayn-pelejä, treenasin ja yritin syödä terveellisemmin. Tupakkalakkoakin yritin, mutta se kusi käsiin hetkessä.

Haluaisin vain olla kotona ja antaa asioiden olla. En aseta itselleni minkäänlaisia tavoitteita/unelmia, koska petän itseni joka kerta. Ystäväni sanoi, että vika on asenteessani, mutta millä saan muutettua asenteeni, jos en saa edes arkisia asioita hoidettua? Toinen ystäväni ehdotti ammattilaisella käymistä, mutta onko siitäkään hyötyä? En suostu syömään minkäänlaisia masennuslääkkeitä, koska en vain usko sellaiseen.

Minulla on niin paha olo syvällä sisälläni, mutta en osaa purkaa sitä ulos. Välillä tuntuu, että olisi vain helpompi heittää ns "hanskat tiskiin" ja antaa vain olla. En enää osaa auttaa ystäviäni heidän ongelmissaan, sillä en löydä ratkaisuja enää omiin ongelmiinikaan. Tuntuu, että petän kaikki ystävänikin. Olisiko oikeasti helpompaa vain olla yksin?