Tästä se lähtee.

Reilu vuosi sitten tapasin erään miehen, jonka kanssa päätin ryhtyä seurustelemaan. Olimme tunteneet toisemme vasta lyhyen aikaa, mutta hän tuntui minulle siltä oikealta. Huumorintajumme olivat täysin samanlaiset ja olen aina pitänyt ns. "pahoista pojista". Minua ei edes haitannut, että hän oli minua 10-vuotta vanhempi. Tiesin myös, että hän on isä pienelle tytölle. Kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen hänen seurassaan. Elämä ei ollut enää nii vakavaa, kuin mihin olin tottunut. Uskalsin päästää irti elämäni ohjista ja antaa tilanteen viedä mukanaan, sillä tiesin hänen olevan tukenani.

Ensimmäinen kesämme yhdessä oli mahtava. Hän asui aivan keskustassa, joten vietimme monet päivät torilla istuskellen ja auringosta nauttien. Muutin kyseisenä kesänä pois äitini luota vihdoinkin omaan asuntoon, josta olin haaveillut jo 15-vuotiaasta lähtien. Hän muutti kanssani samaan asuntoon ja kaikki meni hyvin. Pikkuhiljaa aloin tottua myös lapsen läsnäoloon, sillä hänen tyttärensä oli meillä n. pari kertaa viikossa. Tulin tytön kanssa uskomattoman hyvin toimeen. Hän jaksoi laulella ja piirtää kanssani vaikka kokopäivän. Aloin itsekkin kiintyä tähän pieneen lapseen, mutta välillä karmea ajatus hiipi mieleeni, "kannattaako minun kiintyä lapseen, jos tämä suhde ei toimikaan?".

Nyt vuoden päästä uskalsin vastata itselleni tuohon kysymykseen. Vastaus on EI. Suhde loppui ja suurinosa sen kestosta oli elämää maanpäällisessä helvetissä. En ikinä osannut kuvitella, miten dramaattisesti elämäni muuttuisi tämän miehen myötä. Olen kokenut vuoden sisällä niin paljon pahaa, että osan asioista olen sulkenut syvälle sisälleni laatikkoon, jota en tule koskaan avaamaan, sillä se sattuu liikaa.

Tässä blogissani tulen käsittelemään vakavia aiheita, jotka voivat järkyttää joitakin ihmisiä, mutta muistakaa, että jotkut ovat käyneet sen läpi ja jaksaavat silti mennä elämässään eteenpäin. Kerron myös lisää tästä kyseisestä miehestä ja maanpäällisestä helvetistäni. Olkoon tämä pehmeä aloitus blogilleni :)