Asioihin on saatu selvyyttä viimeisten kuukausien aikana. Olin töissä yhteensä n. viisi kuukautta. Kuitenkin jouduin lopettamaan työt, sillä pää ei enää kestänyt olla töissä. En enää jaksanut hymyillä ja olla ystävällinen asiakkaille, mikä on todella tärkeää asiakaspalvelu ammatissa. Töihin meno oli yhtä tuskaa. Koko työmatkan pidätin itkua ja yritin saada kasvoilleni edes jonkinlaisen tekohymyn aikaan. Työpäivät tuntuivat tuskallisen pitkiltä, vaikka tein vain kuuden tunnin päiviä.

En enää kestänyt oloani, mutta en uskaltanut myöntää vanhemmilleni, että olin onneton. Lopulta äitini ja isäni huomasivat asian itse. Isäni päätti keskustella asiasta kanssani ja sanoi, ettei ole mikään häpeä lopettaa töitään ja hakea apua, jos ei jaksa enää. Seuraavana päivänä kerroin äidilleni lopettavani työt. Sain asiaa tuskin itkuisella äänelläni sanottua, mutta en voinut itkeä, sillä kerroin äidilleni asiasta työpaikallani työvuoroni aikana. Tarvitsin vanhempieni hyväksynnän asialle, sillä en halunnut tuottaa heille pettymystä.

Seuraavana päivänä otin loparit. Soitin mielenterveyskeskukseen ja pyysin itselleni aikaa. Sain ajan vain muutaman päivän päähän ja äitini pyysi minua muuttamaan luokseen viikon ajaksi, jotta saisin levätä ja unohtaa kaikki stressin aiheuttajat kuten työt ja kodinhoidon. Tunsin itseni tuolloin vain todella suureksi pettymykseksi. En halunnut olla kuin kaksi vanhempaa serkkuani, jotka eivät ole saavuttaneet elämässään yhtään mitään ja heidät tunnetaan ainaisina luovuttajina.

Kävin mielenterveyskeskuksella ja sain diagnoosin. Masentunut. Tätä olin itsekkin epäillyt, mutten voinut uskoa sitä. Kuitenkin kun ulkopuolinen ammattilainen sanoi näin tunsin vain suurta helpotusta. En ollutkaan vain patalaiska nuori, joka ei halua tehdä töitä eikä oikeastaan mitään muutakaan. Lähdin tapaamisesta suoraan äitini luokse ja kun nousin bussista äitini asunnon kohdalla, en voinut muuta kuin itkeä. Ne olivat kuitenkin onnen kyyneleitä. Tajusin olevani sairas, joka toi omanlaistaan lohtua, sillä sairauksiahan voidaan parantaa. Laiskuutta ei. Kerroin äidilleni diagnoosin ja äitini sanoi heti tukevansa minua ja auttamaan minua kotitöissä, jos vain apua haluaisin.

Nyt olen syönyt masennuslääkkeitä noin kahden kuukauden ajan enkä huomaa mitään muutosta. Asiat eivät edelleenkään edisty enkä ole sen pirteämpi kuin ennenkään. Yöt menee valvoessa ja päivät nukkuessa. Olen aina herätessäni väsyneempi kuin nukkumaan mennessäni, joten saatan hyvinkin nukkua keskipäivään saakka. Minulle on myös annettu resepti melatoniiniin joka auttaisi minua nukahtamaan, mutta en ole saanut aikaiseksi hakea niitä apteekista.

Joinakin päivinä tunnen itseni energiseksi ja omaksi itsekseni, mutta niitä päiviä on todella harvoin. En enää edes tiedä kuka minä olen. Niin monta vuotta olen pitänyt ns. "muureja" ylläni, jotta kukaan ei näkisi todellista minääni. Ongelma on se, etten enää tiedä millainen olen tuon kuoreni alla. Olenko aina ollut heikko ja masentunut, mutta joka on vain esittänyt vahvaa, jotta pärjäisi tässä jumalan hylkäämässä maailmassa. On pelottava ajatus, että kun masennukseni on hoidettu ja olen siitä parantunut, mitä minusta jää jäljelle? Samalla murramme ulkokuortani enkä ole varma mitä sen alta löytyy. Onko siellä katkera, tyytymätön nainen, jonka mielestä maailma on hänelle velkaa? Vaiko kenties nainen, joka on itkuinen, pelkäävä ja heikko? Vai olenko oikeasti vahva, luotettava, sanansa mittainen ja rohkea? Vastausta näihin kysymyksiin en tule lähiviikkoina saamaan, mutta toivon, että joku päivä tiedän kuka olen.