Olen yrittänyt viimepäivien ajan alkaa ajattelemaan positiivisemmin. Pari päivää meni ihan hyvin. En heräillyt öisin, sillä olin aivan poikki asioiden läpikäymisestä, mutta eilen yöllä se taas alkoi. Miten yksi puhelu voikaan saada ihmisen sellaiseen psykoosiin ja valmiustilaan? Kävelin taas asuntoa edestakaisin ja kurkistelin ikkunoista ulos, kuuntelin ääniä naapuritaloista ja parkkipaikalta. Sydämeni alkoi taas hakkaamaan ja mietin, mitä tekisin jos hän saapuisikin oveni taakse. Soittaisinko poliisit paikalle vai tekisinkö jotain typerää ja peruuttamatonta. Avaisinko oven ja hyökkäisinkö hänen kimppuunsa ja antaisin hänen kokea saman tuskan, minkä minä olen hänen nyrkkiensä kautta kokenut. Mietin vaihtoehtoja useita kertoja ja tulin pelottavaan lopputulokseen. Mitä menetettävää minulla olisi? Hän on saanut minut pelkäämään, alistumaan, unohtamaan kuka olen ja rahallisestikin olen huonossa jamassa.

Tuttavani ja ystäväni tukevat minua sanomalla, että kaikki kääntyy taas parhainpäin. Yritän itsekkin uskoa tuohon harhakuvaan, joka tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta. Minullako kaikki taas hyvin. En vaan voi uskoa siihen. Vakuuttelen itselleni, että kunhan saan uuden asunnon ja vaihdan puhelinnumeroni kaikki kääntyy taas hyväksi, mutta miten saan pääni taas kuntoon. Haluaisin taas ryhtyä nauttimaan elämästäni, sillä viimeisen vuoden olen ollut kuin elävä kuollut. Vuosi meni ohitseni enkä saanut aikaiseksi mitään. Ulkokuoreni näytti iloiselta ja onnelliselta, mutta pinnan alla huusin, että joku, kuka tahansa, tulisi ja pelastaisi minut. Iloinen tulevaisuus vaikuttaa mahdottomalta ajatukselta.