Tunteita

Pakko päästä purkamaan omia ajatuksiani. Läheisimmät ystäväni ovat joutuneet viimeisen vuoden aikana seuraamaan sivusta, kuinka hiljalleen olen kuihtunut pois. Hymy kasvoiltani on kadonnut, omatuntoni on revitty ja itseään puolustava luonne on haihtunut tuuleen. He ovat huomanneet, etten enää ole ollut pitkään aikaan onnellinen. Äänensävyni on masentunut eikä mikään ole enää saanut innostustani heräämään.

Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että he ovat jaksaneet kannustaa minua eteenpäin, vaikka tilanteeni on ollut vaikea. Olen puhunut heille tilanteestani ja he kyllä tuntuvat ymmärtävän tai ainakin väittävät ymmärtävänsä, mutta tiedän ettei niin ole. He eivät voi käsittää millaisessa maailmassa elän oman pääni sisällä. Heräilen jokayö huutoihin, jotka kaikuvat pääni sisältä. En uskalla nukahtaa, joten pidän itseäni väkisin hereillä mahdollisimman kauan, kunnes kroppani lopulta luovuttaa ja nukahdan. Jokainen ääni, joka kantautuu pihamaalta, saa sydämeni hakkaamaan ja pelko syöksyy silmiini. Entä jos se on hän?

Yritän pitää itseäni kiireisenä, jotta ajatukset pysyisivät kaukana päästäni. Illat ovat kaikista pahimpia, sillä silloin olen yksin ja kaikkialla on niin hiljaista. Jokainen rasahdus tai paukahdus saa minut valppaaksi. Kurkistelen ikkunoista pihalle varmistaakseni, että kukaan ei ole ovella. Tällaista elämää elän jokapäivä. Toivon tämän pian loppuvan, mutta tiedän ettei niin tapahdu, ennenkuin käsittelen asiat itseni kanssa loppuun asti. En voi antaa menneisyyden pelkojen hallita tulevaani. Pieni pala kerrallaan, avaan tunteitani itselleni ja mietin, miksi kävi näin? Mitä tein väärin? Olenko tuomittu elämään näiden muistojen kanssa lopun ikääni?